”Muutto Kuopioon pelasti minut kuolemalta”

Anna-Maria Hollo opiskelee sisustusarkkitehdiksi ja hänelle visuaalisuus on kaikessa tärkeää. Kuopio on hänestä kaunis kaupunki, jonne oli kiva muuttaa.

Ennen anoreksiaa sairastava Anna-Maria Hollo saattoi tehdä kahdeksan     tuntia töitä yhden tomaatin ja teemukillisen voimalla. Kuntoutuminen on vaatinut identiteetin uudelleenrakentamista.

 

– En koskaan haaveillut huippumallivartalosta. Vuonna 2012 aloin ajatella, että olisi kiva pudottaa pari kiloa ja saada vähän timmimpi kroppa. Sen jälkeen en enää osannut lopettaa laihduttamista.

26-vuotias Anna-Maria Hollo asui vielä kotipaikkakunnallaan Loimaalla, kun hän sairastui anoreksiaan muutama vuosi sitten. Hän oli juuri valmistunut edellisestä koulustaan ja asui silloisen poikaystävänsä kanssa.

– Vuonna 2013 olin jo alipainoinen ja tiedostin, etten halua olla näin laiha. Silti en uskaltanut lopettaa laihduttamista. Ruokavalio oli elämässäni se yksi asia, jota tunsin pystyväni kontrolloimaan.

Syöminen tarkkaan suunniteltua

Hollo alkoi itsekin epäillä sairastavansa anoreksiaa, mutta tietoisuus ongelmasta ei auttanut sen ratkaisemisessa. Liikunnasta tuli pakonomaista ja kaikki syöminen oli laskelmoitava etukäteen.

– Minulle oli katastrofi, jos tuli syötyä jotain mikä ei kuulunut suunnitelmaan. Kun söin ylimääräisen suolakeksin, aloin heti vetää haarahyppyjä.

Loppuvuodesta Hollo otti yhteyttä terveyskeskuslääkäriin, ja hoitokuvio alkoi: säännöllinen punnitus ja keskustelu sairaanhoitajan kanssa. Jälkikäteen Hollo on tajunnut, ettei hoito Loimaalla ollut kovin kummoista.

– Lääkäri yritti suositella ruokahalua lisäävää lääkitystä. Ihan kuin siellä ei olisi tajuttu, että ruokahalussani ei ollut mitään vikaa: sen sijaan taistelin jatkuvasti ruokahaluani vastaan.

Olemus
”kävelevä kuolema”

Anoreksia ei aina näy päällepäin, mutta Hollon tapauksessa alipaino oli selvä. Hoitokuvio piti hänet hengissä, mutta tilanne huononi siitä huolimatta. Ihmiset alkoivat tuijottaa kaupassa ja sosiaalinen elämä kuihtui.

– Kun katson nyt vanhoja valokuvia, niin näytinhän minä aivan kamalalta. Jos ulkoista olemustani pitäisi jotenkin kuvata, niin sanoisin, että kävelevä kuolema.

Hollo teki raskasta työtä huonekaluliikkeessä, eikä itsekään ymmärrä, miten pystyi siihen: tyypillinen aamupala saattoi olla yksi tomaatti ja kuppi teetä, ja vasta illalla hän salli itselleen ”lämpimän” ruoan, sekin rasvaton ja leivän tilalla pelkkiä leseitä.

– Keväällä 2014 työkaveri kysyi, että eikö minun kannattaisi jäädä sairauslomalle, niin paljon olin muuttunut työntekijänä.

Sisustusarkkitehdin ammatti haaveena

Sairausloman aikana visuaalisesti lahjakas Hollo päätti hakea opiskelemaan sisustusarkkitehdiksi.

– Kyllä siinä innosta taisi päästä kirosana suusta, kun avasin kirjekuoren ja huomasin tulleeni valituksi Kuopioon opiskelemaan.

Edessä oli vaikea valinta: siirtääkö opiskelun aloitusta ja keskittyä sairaudesta paranemiseen, vai tehdäkö yksin hyppy tuntemattomaan 400 kilometrin päähän kotikaupungista.

– Tajusin, että olin Loimaallakin yksin. Olin eronnut poikaystävästäni enkä ollut kauhean läheinen perheeni kanssa, ja sairauteni takia eristäydyin muutenkin sosiaalisesti. Päätin lähteä Kuopioon, ja se päätös pelasti minut varmaan kuolemalta.

Kuopiossa
etäisyyttä entiseen

Kuopiossa Hollo kokee saaneensa vihdoin kokonaisvaltaista hoitoa ja tietoa syömishäiriöön liittyen, ja lääketieteelliseen hoitoon on yhdistynyt vertaistukitoiminta Syömishäiriöliitto SYLI:n Kuopion keskuksen kautta. Vasta Kuopiossa hän sai lääkäriltä kirjalliset liikuntarajoitukset, eikä häntä pakotettu kokonaan luopumaan rakkaasta kuntosaliharrastuksesta.

– Ei se hoito kuitenkaan ollut se tärkein tekijä käänteessä parempaan, vaan se, että sai etäisyyttä entiseen ja oli jotain, mitä tulevaisuudelta odottaa, siis sisustusarkkitehdin tutkinto. Vasta Kuopiossa minusta tuli oman elämäni päähenkilö.

Identiteetin rakentamista

Ensimmäisen opiskeluvuotensa Hollo painoi täysillä vähillä yöunilla ja yhä huonolla ruokavaliolla. Sen jälkeen lääkäri suositti jatkamaan sairauslomaa, ja Hollo alkoi opiskella rauhallisemmassa tahdissa: paranemisesta tuli hänen pääasiallinen tavoitteensa.

– Tajusin, miten älyttömän väsynyt olin ollut. Minun piti opetella, että joskus saa vain maata sohvalla eikä siitä tarvitse tuntea syyllisyyttä.

Lähtökohtana Hollon hoidossa oli ravitsemuksen kuntoon saaminen, minkä jälkeen oli energiaa alkaa hoitamaan anoreksian varsinaisia syitä.

– Ennen arvotin itseäni muilta saamani palautteen kautta. Kuntoutuminen on ollut identiteetin uudelleenrakentamista, enkä lopulta usko, että ilman syömishäiriötä ja siitä toipumista olisin koskaan oppinut olemaan oma aito itseni.

Enää ei tarvitse pärjätä yksin

Tällä hetkellä Hollo kokee, että vaikka matkaa täyteen paranemiseen on vielä jäljellä, on hän saanut kiinni positiivisemmasta asenteesta arjessa ja pystyy useimmiten nauttimaan liikunnasta ja ruoasta sen sijaan, että ne olisivat pakkomielteitä.

– Minulla on tapana ajatella, että elämäni syvin ystävyyssuhde on ollut laihuushäiriö, mutta kaiken ei ole tarkoitus olla ikuista. Nyt olemme kavereita, tulevaisuudessa ehkä vain muistelemme toisiamme.

Myös entistä aidommat sosiaaliset suhteet niin opiskelun kuin vertaistukitoiminnankin kautta ovat auttaneet Holloa, samoin se, että on päässyt auttamaan myös muita. Hän tuli Kuopioon pärjäämään omalla sisullaan, mutta nyt ei tarvitse enää pärjätä yksin.

– SYLI:n ihmisistä on tullut uusia läheisiäni. Siellä sairautta ei nosteta kaiken keskipisteeseen. Syömishäiriötä sairastavalta ei pitäisikään kysyä, että oletko syönyt tai onko painosi noussut. Kysy mieluummin, että mitä sinulle kuuluu.