Älypuhelin on epäjumala

Netissä ihmiset menettävät kosketuksen todellisuuteen. Solvaukset eivät tunnu, kun ei tarvitse katsoa uhria silmiin.

Miljoonat ihmiset pyyhkivät sormella puhelinta katukahviloiden kaltaisissa paikoissa, joissa ennen tarkkailtiin kiinnostavia ohikulkijoita. Tähän asti olen varonut some-riippuvuutta ja käyttänyt vain WhatsApp-viestejä. Maailmalta on kiva kilauttaa maksutta kaverille ja muistaa tuttuja tilannekuvilla.
Ilta-Sanomien Pallokerho-niminen Veikkausliigaa pohjustava keskusteluohjelma päätti some-paastoni. Laitoin toimittajille sähköpostikommentin. Toimittaja totesi halveksivasti, että joku on näköjään laittanut viestin niinkin vanhanaikaisella välineellä kuin sähköpostilla.
Olenko syrjäytymisriskissä? Vieläkö ennätän hypätä junaan? Naputin ensimmäisen twiittini. Siirryin uudelle aikakaudelle, sähköisen valtameren vaaroihin.
Some-raivohan ei tunne sääliä. Somesta käynnistyvät potkut ja mainehaitat. Tahrat syöpyvät pysyvästi bittiavaruuden ikuiseen muistiin.
Somessa ihmisen on pakko tottua iskuihin vyön alle. Virtuaalimaailmassa loukkaukset ovat kuin kiva peli, aivan kuten tietokoneilla lähetetyt tappavat ohjukset tuntuvat videopeliltä.

Uhrit vaikenevat

Törkypuheista ei joudu vastuuseen. Uhrit vaikenevat, koska pelkäävät puolustautumisen kiihdyttävän vihaviestejä. Poliisi on voimaton ja feikkiprofiilit suojaavat pahantekijöitä.
Kun saan jutuistani törkyviestejä, ne liittyvät pääasiassa persoonaani. Kun vihaviesti napsahtaa koneelleni, ehdotan usein kasvokkain tapaamista. Ei onnistu. Vihaiset ovat arimpia ja purevat nimettöminä.
Etäisyyksillä ja maantieteellä ei ole väliä. Viestit ylittävät valtakuntien ja maaosien rajat. Solvaukset eivät tunnu, kun ei tarvitse katsoa uhria silmiin.

Mitä kerjäämme?

Ihmiset kerjäävät myötätuntoa ja nostavat omanarvon tunnetta, kun he avautuvat netissä, ottavat itsestään kuvia ja pistävät niitä jakoon. Mitä kiehtovampi nähtävyys, sitä sankempi selfiekeppien rivistö sojottaa taivaalle.
Kuntosalien juoksumatoilla ravaa ihmisiä, joiden korvat on tukittu piuhalla älypuhelimeen. Kokouksissa, syntymäpäivillä ja hautajaisissa katseet ovat puhelimissa. Junissa ja busseissa silmä ei irtoa ruudusta.
Olemmeko tulleet kaikki hulluiksi? Ainoa syy, miksi meitä ei lukita laitokseen on se, että hulluja on jo liikaa. Ruutuun tuijottamisesta on tullut hyväksytty tapa.
Kännykän räplääjät näyttävät yksinäisiltä ja masentuneilta. Havahtukaa! Väri haalistuu, tuoksu laimentuu ja tuntoaisti rapistuu ruudussa.
Aina kun puratte vihaanne some-kanavilla,  muistakaa, syy on teissä ja paha olo sisimmässänne, ei ihmisessä, jota kuvittelette vihaavanne.

Tyhjyys ei poistu

Tyhjyys ei poistu nettiviihteellä. Jos some-todellisuus on parasta elämässä, se on kuin ihmisen haave olisi muuttua ajattelevaksi kiveksi.
Tilastojen mukaan teknologian koukku korvasi keppanan ja tarjosi nuorille houkuttelevan epäjumalan ja demonin, puhelimen.
Todellisuus on kuitenkin jännittävämpi kuin kone. Se on kaikkialla läsnä aivan kuin kalan ympärillä on joka hetki vettä.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja. Jatka keskustelua: kuopio.mielipide@media.fi