Antti Heikkinen: ”Meillä oli maatila ja monenlaista elukkaahan siellä pyöri”

Antti Heikkinen 1-vuotiskuvassa. Kuva: Heikkisen albumi

Minä lapsena: Antti Heikkinen, 33, kirjailija, toimittaja, omin sanoin sekatyömies

”Lapsuudenkotini löytyy Nilsiän Palonurmesta, Levämäentien päästä tarkalleen ottaen. Olisinkohan ollut kahdeksantoista, kun aloin vähin erin raijata luitani Nilsiän kirkonkylälle ja rupesin majastelemaan mummoni omistamassa kerrostalokämpässä. Mutta varsinaisesti pidin kirjojani kotipaikkani osoitteessa yli parikymppiseksi. Kouluni kävin Palonurmen ala-asteella, loput Nilsiän kylällä. Ihan hyviä muistoja jäi, traumoja vähemmän. Normaalia ihmiseksi kasvamista.

Meitä oli, ja on, kolme sisarusta, joista olen nuorin. Ikäeroa meillä on sen verran, etten muista meidän kaikkien asuneen yhtäaikaa kotona – sisko pääsi syntymävuonnani ylioppilaaksi ja muutti kotoa pois, velipoika lähti ammattikouluun paria vuotta myöhemmin. Isän ja äidin lisäksi kotonani asui mummoni, äitini äiti, ja aika paljon elämää määrittelivät myös elukat. Meillä oli maatila ja monenlaista elukkaahan siellä pyöri, oli lehmiä, sonneja, vasikoita, hiehoja, kanoja, lampaita, sikoja, kissoja, koiria ja taisi olla joskus kalkkunoitakin. Hyvä lapsuus se oli, kertakaikkisen hyvä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän sitä arvostan.

Olin lapsena äärimmäisen pikkuvanha ja varmaan aika puheliaskin. Toisaalta muistan myös hirmuisia ujoudenpuuskia. Muistoja lapsuudesta on niin paljon, että jutun merkkimäärä loppuu kesken. Perinteiseltä maalaiskylältä niitä muistoja kertyi moneen lähtöön.
Mieluista vapaa-ajan puuhaa oli kaikenlainen metsissä vipeltäminen ja yksikseen leikkiminen. Ikäiseni leikkikaverit asuivat pitkän matkan päässä ja yksin touhutessa mielikuvitus karttui.”

  • Sarjassa tutut savolaiset muistelevat lapsuuttaan.

Kuva: Milla Kahelin