Elämän kipeistä viilloista syntyi kirja

Sami Mitsmanin omakohtainen runoteos Viiltoja on synkästä teemastaan huolimatta kerännyt runsaasti positiivista palautetta. Kuva: Inka Matilainen

Kuopiolainen diakonissa Sami Mitsman haluaa murtaa tabuja ja puhuu avoimesti päihdehistoriastaan.

”Olen elävältä haudattu.
Tunnen ahdistavan arkun ja pimeän haudan.
Kuulen kuoleman virsien sävelet ja surevat omaiset, mustiin pukeutuneet
surevat rakkaat.
Olen elävältä haudattu.
Olen elämältä haudattu.”

Ote kuopiolaisen diakonissa Sami Mitsmanin runokirjasta Viiltoja. Kirja pitää sisällään yhteensä 96 runoa tai ehkä enemmänkin minitarinaa, joissa liikutaan samankaltaisissa tunnelmissa. Runot ovat rehellisen raadollisia tunnepeilauksia Samin elämän varrelta ja ne ovat syntyneet viimeisen 30 vuoden aikana.

Viillot voivat olla sekä pintaraapaisuja että syviä verta vuotavia haavoja ja ne ovat syntyneet erilaisten elämänkriisien keskellä. Kuten ihmiselämässä yleensäkin, myös Samin polulla on tapahtunut paljon. Kirjassa peilataan tunteita elämästä päihteiden kanssa, itsetuhoisista hetkistä, epäonnistuneesta avioliitosta ja kehitysvammaisen lapsen syntymästä. Toisaalta tarinoista kuultaa läpi pieni toivon kipinä, kaipuu ja usko elämään. Ehkä siksi Sami istuu edelleenkin edessäni juomassa kahvia. Hänellä on lopulta ollut halu elää.
– Kirja on hyvin mustanpuhuva, mutta siinä on myös rakkautta ja romantiikkaa. Siinä on ihmiselämän koko kirjo, Sami sanoo.

Sami alkaa kerrata elämäänsä pähkinänkuoressa. Mies kertoo menneensä naimisiin hyvin nuorena, alle parikymppisenä. Liitto kesti kahdeksan vuotta ja siitä syntyi yksi lapsi. Lapsi syntyi kehitysvammaisena ja vuosi syntymän jälkeen pariskunta erosi. Tapahtui paljon muutakin ja alkoholi kulki matkassa niin iloissa kuin suruissa.
Samin alkoholin käyttö ei kuitenkaan koskaan muuttunut päivittäiseksi. Hän kertoo myöhemmin tajunneensa olevansa on/off-ihminen, joka etsii elämästä ”highlighteja” niin hyvässä kuin pahassa. Ja niitä ääripäähetkiä piti joko juhlistaa eli voimistaa tai turruttaa päihteillä.
– Minun piti saada joko nostetta nousuliitoon tai helpotusta syviin vesiin. Kun otin, niin otin rankasti ja siitä seurasi erilaisia oheisilmiöitä. Käyttö ei läheskään aina ollut negatiivista, siellä oli hyviäkin hetkiä. En vain osannut käsitellä asiaa ja tarvitsin koko ajan lisää, joten homma karkasi käsistä.

Kuten moni muukin raitistunut päihteidenkäyttäjä, Sami löysi uuden suunnan tipahdettuaan riittävän pohjalle. Tilannetta hän ei tarkemmin halua avata, mutta kertoo sen olleen pysäyttävä.
– Se oli hetki, jolloin tajusin, että tällä kaavalla ei ole tulevaisuutta ja että jos jatkan elämääni näin, en ole täällä kauan.
Pohjakosketus sai Samin hakeutumaan päihdekuntoutukseen, joka kesti 7 viikkoa.
– Se oli käännekohta ja siitä toipuminen todella lähti. AA-ryhmä ja 12 askeleen ohjelma ovat olleet minun voimavarani. Tämä on kuitenkin kokoaikaista työstämistä, jossa ei voi levätä. Voi vain turvautua korkeampaan voimaan ja luottaa, että se auttaa. Konkreettinen työ on kuitenkin tehtävä itse.

Alkoholi on vahva osa suomalaista kulttuuria. Sami näkee, että eurooppalainen juomakulttuuri, jossa ei juoda humalahakuisesti iskostuu kansakuntaamme yrityksistä huolimatta hitaasti.
– Itse näen sen niin, että meillä on monessa vähän sellainen oksat pois -kulttuuri. Olemme kovia raatamaan töissä ja sen vastapainoksi sitten myös nollata kunnolla.

Samalla Sami näkee, että päihteiden käyttäjän ulkoinen kuva on muuttunut paljon vuosien saatossa. Enää ongelmakäyttäjä ei ole vain haiseva ryysypetteri, jossakin puiston penkillä.
– Nykyään joukossa on ihan tavallisia työssäkäyviä ja elämässä pärjääviä ihmisiä. Päihteistä haetaan helpotusta kiihkeään elämän rytmiin.

Diakonissa haluaa jakaa tarinansa, koska tietää mikä merkitys ”vertaistuella” on. Hän on saanut työssäänkin paljon positiivista palautetta rankasta, mutta rehellisestä kirjastaan.
– Moni on löytänyt itseään kirjasta.

Elämään palasi lapsenkaltainen ilo

Kun päihteet jäivät elämästä pois oli Sami Mitsmanin tosissaan kohdattava itsensä. Itseensä tutustuminen on ollut hänen mukaansa äärimmäisen rankka, mutta palkitseva kokemus. Kyse on paitsi konkreettisista valinnoista elämässä, mutta ennen kaikkea henkisestä työskentelystä.
– Se ei ole vain sitä, että olet päihteetön vaan, että annat luvan tutustua itseesi ja oikeasti armollisesti ymmärtää, miksi käyttäydyt ja olet käyttäytynyt tietyllä tavalla. Olisin hyvin voinut jättää tämän tien valitsematta.

Tunteita. Niitä Sami on joutunut raitistumisensa aikana kohtaamaan. Vanhatkin haavat ovat auenneet uudestaan ja Sami on turvautunut myös ammattiapuun. Silti hän ei vaihtaisi hetkeäkään.
– Kun alkaa löytää omaa itseään ja persoonan rakenteita, elämä muuttuu täysin. On toisaalta raskasta, mutta myös todella mielenkiintoista tutustua esimerkiksi tunteeseen, johon on tarvinnut päihteitä.

Elämän pyörteissä on myös viimeisen kymmenen vuoden ajan ollut puoliso, jolle Sami on myös äärimmäisen kiitollinen.
– Tällaiset asiat eivät voi olla vaikuttamatta parisuhteeseen ja silti hän on ollut koko matkan vierelläni. Ei ole niin isoa hattua olemassa, jota voisin hänelle nostaa.

Lapsenkaltainen ilo. Sen Sami on saanut takaisin jättäessään päihteet taakseen. Hän vesittää täysin kuuluisan sanonnan: ”Ilo ilman viinaa on teeskentelyä.”
– Tietenkään joka hetki en ole iloinen, mutta pohjavire on hyvä ja iloinen. Sen lisäksi pystyn nyt katsomaan rehellisesti silmästä silmään itseäni.

”Kuin Feenix lintu, nousen tuhkasta.
Näen harmaan savun elämässäni ja tunnen,
kuinka elämän tuska on polttanut siipeni niin,
että tuskin jaksan lentää.
Kuitenkin tahdon. Uskallan nousta kohti aurinkoa,
kohti taivasta, jossa tuulet kannattelevat katkenneita siipiäni.
Tunnen savun tuoksun ja poltetut kylät ja saan
enemmän voimaa kohota Luojani luo.
Puhalla Sinä Jumala ja anna minun
nähdä Sinun tuulesi ja kohdata sinut.”

Näihin sanoihin päättyy Samin kirja.

Tabujen murtamista

Tällaisia tarinoita ei kuule kirkon työntekijöiden suusta usein. Sami haluaakin rikkoa tabuja ja nostaa esille inhimillisyyden, joka on olemassa myös auttajassa, jollainen diakoniatyöntekijäkin on.
– Sitä olen pohtinut paljon, että voiko auttaja olla myös heikko ja ihan vain ihminen. Työssäni kuitenkin olen paljon tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat jollain tavalla pohjakosketuksissa. Minulla on ymmärrys, mitä se on. Toisaalta en kuitenkaan ole kaikkivoipa, vaikka ihmiset sitä odottavat. Minusta tärkein on olla aidosti läsnä ja ihminen toiselle ihmiselle.
Taustoiltaan Sami on lähihoitaja. Hän asui ja työskenteli 10 vuotta Helsingissä, ja kouluttautui siellä ollessaan myös sairaanhoitajaksi. Kuopioon hän palasi vuonna 2009 ja kouluttautui myöhemmin diakonissaksi.
Mies kertoo hoitaneensa työnsä aina kunnialla ja suurella sydämellä. Hän kuitenkin koki aikaisemmin suurta ristiriitaa oman päihteidenkäyttönsä ja työn välillä. Se myös vaikutti siihen, että hän hakeutui lopulta hoitoon.
– Voinko auttaa toista, jos itse onnun jatkuvasti. Lopulta tajusin, että en voi hoitaa toisia jos en ole itse kunnossa.