Ihanat mummot

”Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät”, runoili Pispalan suuri poika Lauri Viita. Runossa Alfhild hän kuvaa äitiyttä ja isoäitiyttä herkkyydellä, johon harva mies on pystynyt. Kyynel tulee, ja eteen aukeaa sekä ihmiselämän tarkoituksettomuus että syvällisyys.
Meniköhän tuo runoanalyysi edellä niin kuin Jyväskylän yliopiston kirjallisuudenlaitoksella opettivat? Kiitokset opetuksesta, muttei tarkoitus ollut tehdä runoanalyysiä vaan tarkastella 2000-luvun isoäitiyttä, josta käytän jatkossa termiä mummo.

Mummohan ei enää ole pelkästään mummo, siis sellainen villasukkaa kiikkutuolissa neulova mutukainen maalla tai omakotitalossa kaupungin laidalla. Nykymummo asuu elementtiyksiössä ja pääosan ajastaan yksin. Muina hetkinä lyöttäytyy yhteen tuttujen kanssa ja kyllästyttää heidät näyttämällä puhelimesta loputtomasti kuvia maailman suloisimmasta ja etevimmästä lapsenlapsesta tyyliin: tässä pikku-Nasu on 3 kk ja 4 päivää vanhana syömässä, ja tässä kuvassa Nasu istuu potalla, ja tässä ja tässä… eivätkö mummot olekin ihania!

Kaupunkilainen nykymummo saattaa olla elämänsä parasta aikaa elävä +nelikymppinen, jolla on miessuhteita kuin Hollywoodin tähdillä. Jos taas nykymummo on viisikymppinen, niin se se vasta tietääkin, miten eletään ja miesten kanssa ollaan. Eikä ainakaan sitouduta. Avioliitto on taakka, joka sitoo menevää ihmistä. Mummo vuosikertaa 1967 tietää, että hänen syntymävuonna avioliitoista kariutui vain 13 prosenttia. Nykyään jo 52 prosenttia.

Avioliitto on vanhanaikaista, eroaminen helppoa. Uskollisuuskin tulee sanakirjassa myöhemmin kuin rakkaus ja sitoutuminen. Nyt mennään ja harrastetaan. Kerrotaan kaikki se somessa ja ainakin kaksi kertaa päivässä. Lapset voivat tavata mummon Naamassa tai Instassa tai lukea Twiitin. Mummo on Saariselällä, mummo on Balilla, mummolla on uusi mies – taas. ”Joo, se Raikku oli surkea vätys, joka halusi vain tylsää kotielämää.”

Suomessa syntyy nykyisin aivan liian vähän vauvoja. Nuoret eivät halua tehdä lapsia tähän epävarmaan maailmaan, pätkätöiden ja avioerojen maahan. Sille mummolle, joka aikanaan on läpikäynyt avioeron tuskan ja joka nyt kannustaa nuoria pysymään yhdessä, hankkimaan lapsia, ylistää heille rakkautta ja uskollisuutta – siis ainakin osittain valehtelee – sille on suuri tilaus nykyajassa. Terveisiä sinne Haapaniemelle Kaisa-mummolle, joka toimi tämän kolumnin muusana.
”Oi kuinka on ihana elää ja tuutia lastenlapsiaan ja kertoa kauniita uniaan!”

Kirjoittaja on kuopiolainen historianlehtori.