”Koti tuntui tyhjältä ilman koiria”

Outi Pelkonen joutui viime kesänä tekemään raskaan päätöksen ja lopettamaan kaksi dalmatialaistaan.

Kun Outi Pelkosen Saga-koira keväällä sairastui syöpään, joutui hän sen vaikean päätöksen eteen, jota jokainen lemmikin omistaja pelkää: onko aika lopettaa rakas ystävä.
– Mietin sitä todella pitkään. Halusin olla varma, että teen oikean päätöksen.
Pelkosella oli tuolloin kaksi koiraa, dalmatialaisia molemmat: kymmenvuotias narttukoira Saga ja jo 13-vuotias koiravanhus Leo. Molemmat olivat olleet Pelkosen koiria pennusta asti. Sagan sairastumisen aikaan Leo oli jo vanhuuttaan lähes kuuro ja sokea ja tarvitsi Sagan opastusta pärjätäkseen.
– Eläinlääkäri sanoi, että kaverin lopettaminen olisi valtavan raskas kokemus vanhalle koiralle. Niinpä päätin, että he saavat lähteä yhdessä, Pelkonen muistelee kyynel silmäkulmassa.

Kukaan ei voi päättää puolestasi

Leo oli Pelkosen ensimmäinen ihan oma koira, ja heidän välilleen muodostui erityisen vahva side. Siinä missä Saga oli ikuinen pentu ja kaikkien kaveri, Leo oli vakavampi ja totteli täysin vain Pelkosta.
– Leo oli niin minun koira, ja sillä oli aina pilke silmäkulmassa. Ja uskokaa tai älkää, mutta Leo osasi nauraa: se nosti ylähuulen sillä tavalla ylös aina, kun näki itselleen mieluisan ihmisen tulevan.
Saga muuttui sairastumisensa jälkeen apaattiseksi ja sillä oli kipuja. Eläinlääkäri suositteli molempien koirien lopettamista, mutta päätös oli silti vaikea ja aikaa vievä. Pelkonen halusi olla päätöksestään täysin varma, eikä kukaan voinut hänen puolestaan päättää, mikä oli oikein.

Nukkuivat pois vieretysten

Lopettamispäivää edeltävänä iltana molemmat koirat olivat erityisen läsnä, ja Sagakin reipastui leikkimään. Pelkonen lähti koirien kanssa tutulle iltalenkille metsään.
– Saga lähti mukaan, mutta jo kotitiellä se pysähtyi eikä jaksanut enää jatkaa. Silloin se katsoi minua ja sen silmistä näin, että sen aika oli tullut ja päätös oli oikea.
Aamulla perhe hyvästeli koirat. Lapsille oli jo hyvissä ajoin kerrottu, että Leon ja Sagan elämä jatkuisi ja heistä pidettäisiin huolta, vaikka he eivät olisikaan täällä.
– Kun lähdettiin miehen kanssa eläinlääkäriin, niin kun Leo tuli autoon se vaikutti ihan siltä kuin se olisi tiennyt, että nyt lähdetään viimeisen kerran.
Eläinlääkärissä kaikki sujui rauhallisesti, Leo ja Saga nukkuivat pois vieretysten Pelkosen sylissä. Kotimatkalla olo oli tyhjä.
– Tuntui niin kummalliselta tulla sisään ovesta, kun koirat eivät olleet vastassa. Se tunne jatkui vielä pitkään aina kotiin tullessa, tuntui että siitä hetkestä puuttui jotain.

Uurnat esillä keittiössä

Pelkonen kertoo, että hän ei vähään aikaan pystynyt koskemaan koirien tavaroihin, vaan lelut ja pedit olivat monta päivää paikallaan.
– Itkin niitä lopulta siivotessani. En halunnut korjata niitä pois elämästäni. Sen takia halusin myös uurnat keittiöön esille, en halunnut haudata niiden muistoa.

Reino tuli taloon

Pelkonen kertoo, että hän kaipaa koiriaan yhä joka päivä, sillä koirat antoivat hänelle niin paljon, että ne väistämättä veivät myös paljon mennessään. Mutta kun mieleen hiipii ajatus, että olisivatpa ne kuitenkin vielä täällä, muistaa hän Sagan katseen pihatieltä ja tietää tehneensä oikein.
– Lapset kyselivät koko kesän, että kuka nyt huolehtii Leosta ja Sagasta, kuka antaa heille ruokaa siellä, missä he nyt ovat. Oli näytettävä lapsille, että elämä jatkuu.
Nyt kotona juoksentelee kääpiöpinseri Reino, josta on tullut koko perheen iloinen lemmikki. Reino on omalla ainutlaatuisella persoonallaan näyttänyt, että elämässä tulee aina jotain uutta menetetyn tilalle.
– Reino oli meillä varattuna jo keväällä ennen Sagan sairastumista, siitä piti tulla meidän kolmas koira. Ei hän ole täällä surun korvikkeena, vaan omana itsenään.

”Olkaa rohkeasti surullisia”

Outi Pelkonen arvelee, etteivät kaikki varmaankaan edes tajua, miten kova paikka lemmikin menettäminen voi olla. Hänen ystävänsä ja työtoverinsa onneksi ymmärsivät ja olivat hänen tukenaan, ja myös kaverit surivat heillekin hyvin tutuksi tulleita koiria.

– Kyllä lemmikin kuolemaa saa surra. Ovathan ne monelle perheenjäseniä, joillekin jopa niitä ainoita. Haluaisinkin sanoa samanlaista kokeville, että olkaa rohkeasti surullisia! Ei sitä tarvitse piilotella.