Lapset valtaan!

Elämäntapamme ehkäisee. Kuihdumme ja katoamme, suomalaiset.
Lukematon suomalaispoliitikko on vihdoin lukenut väestötilastoja ja todennut: näin ei voi jatkua. Poliitikot ovat heränneet. Väestötieteilijä on varoittanut tästä 40 vuotta. Ilman maahanmuuttoa suomalaisten määrä lähtee rajuun laskuun.

Politiikka on epäonnistunut. Poliitikkojen viesti on silti ollut kaikkea muuta kuin ymmärtävä. Nuorille on heristetty sormea. Heitä on patistettu parempaan tuottavuuteen vuoteessa ja omistautumaan väestöllisten ongelmiemme ratkontaan. ”Naiset, synnyttäkää 2,1 lasta! Muuten ajatte meidät sukupuuttoon. Ja synnytätte kestävyysvajekriisin!”

Tulevaisuuden sukututkijoilla on helppoa, kun ei tarvitse kyhätä leveitä sukupuita. Mutta yhteiskuntana emme pääse helpolla – se on totta. Ilman riittävää määrää nuoria joudumme ennen pitkää moniin noidankehiin. Kierteet, joissa vähenevän ja vanhenevan väestön alueet ovat, ovat sosiaalitieteilijöille tuttuja. Niihin voi jo käydä tutustumassa monessa suomalaisessa maalaismiljöössä.
Lapset ja nuoret luovat ihmeesti yhteisöön elinvoimaa, vaikka toki sitä usein myös vanhemmiltaan imevät. Vanhemmat, joilla riittää tahtoa ja voimaa kasvattaa uusia sukupolvia, ansaitsevat yhteisen tuen. Vanhemmuus on tärkeintä, mitä ihmiselämässä on, vaikkei se suoraan nosta bruttokansantuotetta ja vaikka se voi merkitä jopa ajoittain työpanoksen laskua. Jokainen kasvava lapsi on lupaus paremmasta, kunhan hän saa suotuisat kasvuolot. Nuo olot eivät saa olla kiinni vanhempien voimavaroista, ne ovat yhteinen asiamme.

Monien lapsitoiveet eivät toteudu täysimittaisina. Siitä pitää huolen vaikeus sovittaa yhteen perhe ja vaativa työ. Usein väsymys on kovin äideillä, kun emme vieläkään ole valmiita siihen, että isät jakaisivat paremmin vanhemmuutta äidin kanssa.
Voisimme rakentaa lapsirakkaan yhteiskunnan, joka ei ehkä olisi kansantaloudellisesti niin menestyksekäs kuin mihin näymme pyrkivän. Voisimme luopua paljostakin aineellisesta ja suuntautua sosiaalisiin ja psykologisiin tavoitteisiin. Monessa köyhemmässä maassa osataan ottaa ilo irti elämästä hyvin eri asioista kuin aineellisessa kukoistuksessamme. Ilo lapsista ja yhteisöistä on lähempänä ihmisluontoa kuin kilpailumenestyksen ja shoppailun loihtima hurmos.
Jos lapset saisivat päättää, heitä olisi paljon. Jos he voisivat päättää, ihmiset välittäisivät enemmän ihmisistä. Ihmiset osaisivat kaivata yhteistä aikaa ja leikkimielisyyttä eivätkä haikailisi silmät kiiluen saavutuksia ja menestystä.

Kirjoittaja on kuopiolainen terveydenhuollon suunnittelija.