Luokkavieras kesänrakentaja

Kesäkuun aamu, kello tuskin viittä. Ystäväni, joskin läheiseni, herra V istui aamua kuistinsa rappusilla. Kotikatajassa soi Bach, tuuli teki sen nähtäväksi, kuultavaksi.

V oli jo käynyt läpi aamuhartautensa viisi tiibetiläistä liikettä. Ne rakensivat sielulle arkista pyhää, jonka ääripäät ovat rauha ja viha.

V vaali kykyään kolmen sekunnin primitiivireaktioihin. Hän ei tarvinnut paistinpannua teesien naulaamiseen, terävän floretin pistoihin vain.

Ellei ikinä vihastu, se on pahankin sallivaa kesyyntymistä maailmassa, jossa hyvä on siroteltu ovelasti pahan joukkoon.

Näinkin V vihastui: olemme menettäneet kyvyn erottaa tavanomaiset synnit ja typeryydet aidosta pahasta. Ei huomattu kuinka epänormaalista tuli normaalia, sopeuduimme vain.

Luokkayhteiskunta on talouseliitin, koneiden ja vempaimien, aatteellisesti vähä-älymystön siis populistien ja sivistyksellisesti, media mukaan lukien, keskiluokkaisten keskivertojen manipuloima. Siten rapautetaan demokratia, hyvinvointivaltio.

Jos viisas tietää (liki) kaiken niin ovela tuntee kaikki. Nämä hyvät veljet saalistavat sumeilematta, sumentavat todellisuudentajun, saattavat naurunalaiseksi kaiken, pyhänkin, jota eivät ymmärrä.

Suvainnette muistuttaa, että Kain ja Abel olivat ensimmäiset veljet.

Käytössä on ahneuden matematiikka, ei oikeudenmukaisuuden laskuoppi. Kyky hävetä on vielä tarpeen kun päädymme etsimään elämän kultaista leikkausta, jossa onni ja oikeudenmukaisuus kohtaavat.

V oli aina ollut elämän luokkavieras – liian ujo, varautunut ja vetäytyvä. Kun seurassa on henkilö, jonka mielestä asioissa on kaksi puolta – hänen ja väärä, V vaihtaa pöytää.

Mutta nyt V riisui haarniskaansa nauttiakseen hengen luomueväistään. Ne koostuvat juurenmitasta murheen mustaa aromia, varrenmitasta teonsanaksi jalostettua toivoa ja terälehdellisestä jaettua iloa.

Kun juuret ovat vahvat, saa latva heilua vapaasti tuulessa.

V oli onnellinen talossaan, jonka nimesi As. Oy Enkelparventieksi.

Niin Bach vaihtui P. Mustapään läkkiseppä Lindbladin lauluun, jossa sanoja ei ole ollenkaan: ”Vain tuoksua mintun ja ruusun, / jota tuuli kantaa tullessaan, / vain tuoksua mintun ja ruusun, / tuo tuuli tullessaan…”

Pään läpi humahtavat J. Peltosen runosäkeet, jotka mahdollistivat vuosikymmenet sitten erään kohtaamisen ja V:n elämää uhanneen ikisurun katoamisen:

”Rastaan nokkima omena / putosi puutarhapolulle. / Se vieri kunnes pysähtyi / Sinun juurellesi.”

Kesärauhaa!

 

Kirjoittaja on sanomalehtikirjailija. Jatka keskustelua: kuopio.mielipide@media.fi