Maailmanennätyshanuristi Anssi K Laitinen: ”Neulasista tein käpyeläimille ruokaa”

Lapsuuskuvassa Anssi on 2-vuotiaana perhepotretissa. Kuvat: Laitisen albumi

Minä lapsena: Anssi K Laitinen, 50, muusikko, kaksinkertainen ME-hanuristi

”Ensimmäisen parahdukseni maailmalle tein heinäkuun lopun kuumana kesäpäivänä – sisareni Else ja Irene saivat pikkuveljen, ikäeroa meillä on 3 ja 6 vuotta. Isäni risteili tuolloin Möhkö-laivallamme asiakkaittensa kanssa odottaen tärkeää uutista. Vanhempani olivat yrittäjiä ja elimme ”yrityksen ehdoilla”. Ison kiitoksen annan äidilleni, joka kaiken muun ruuhkavuosien toimintojen ohella piti hyvää huolta niin kodista kuin myös meistä lapsista.

Särkiniemen lapsuudenkodistani muistuu mieleeni pihaleikit samanikäisen serkkuni Virpin kanssa. Tehtiin hiekkakakkuja ja pissattiin samaan kuppiin, jotta saatiin hiekkaan hieman kiinteyttä. Ajokoira Sami tykkäsi minusta, koska syötin sitä omin lupineni – piimä tosin sille ei kelvannut. Kahasalon mökillä jäimme kerran ilman ruokaa, koska paisti oli Samin mahassa.

Olin 3-vuotias, kun muutimme Leväselle, ja 7-vuotiaana Niiralaan kautta Inkilänmäelle. Ensimmäistä luokkaa kävin Leväsen, Niiralan ja Puijon kouluissa. Lukuisten muuttojemme johdosta en oikein päässyt juurtumaan ”kaveripiireihin”. Oli minulla tosin ikioma juttelukaveri Eeva, jota kukaan muu ei nähnyt ja joka asui tulitikkulaatikossa. Kolmas kouluvuoteni alkoi Männistön koulun musiikkiluokalla ja yläasteelle siirryin Klassikan kautta Minariin, jossa lempiaineitani olivat musiikki, matematiikka ja fysiikka. Lukion jälkeen muutin Otaniemeen.

Ihana lapsuusmuistoni vie ajatukseni jonnekin 1970-luvun puoleenväliin, jolloin äidilläni oli aikaa ihan vain minulle. Kuljettiin Puijon metsässä pitkin polkuja ja pieni poika halusi levätä – äitini poimi muutamia käpyjä ja sanoi, että tehdään maatila. Männynkävyt olivat lampaita, sammalmätäs oli lepäävä lehmä ja kuusenkävyt hevosia. Jalat tehtiin tikuista. Havunneulasista tein käpyeläimille ruokaa ja pidemmät oksat olivat aitaus. Se oli verraten kiireetön hetki äitini kanssa.

8-vuotiaana telmin pihalla ja toivoin vanhemmiltani rattikelkkaa, jonka sijaan sainkin harmonikan. Siitä lähtien musiikki on kuulunut olennaisena osana elämääni, alkuun täysipainoisena harrastuksena ja lopulta ammattina.”