Omaishoitaja avoimena arjestaan: ”Minäkin menin lopulta ihan piippuun”

Vesa Ylisipola asuu vuokralaisena tutussa kotitalossa. Kuva: Seppo Votkin

Omaishoitaja joutuu tekemään töitä avun eteen, sanoo Vesa Ylisipola.

Vesa Ylisipolan vaimo Tuula kuoli noin kuukausi sitten. Ylisipola kertoo kotitalonsa terassilla, että loppujen lopuksi hän ei osaa olla hirveän surullinen.
– Minusta tuntuu, että se oli Tuulan kohdallakin parempi, koska semmoista kiemurtelua olivat nämä viimeiset ajat. Minulta veto jo vähän loppui, Ylisipola sanoo.

Ylisipolan talo on ensimmäinen talo Papinkadulla. Se valmistui vuonna 1970. Nyt se on jo Vesan ja Tuulan pojan Juhan omistuksessa, mutta Vesa asuu siinä vuokralaisena.
– Yhdessä notkuttiin Tuulan kanssa kuudettakymmenettä vuotta. Viimeiset 3–4 vuotta olin omaishoitajana. En tiedä, minkälainen käsitys ihmisillä on omaishoitajan virasta, mutta nyt kun olen sitä miettinyt, niin kyllä se melkoinen urakka on.

Alkuvuodet menivät Vesan kannalta ihan mukavasti, kun Tuula ei vielä ollut huonossa kunnossa.
– Mutta viimeisen vuoden aikana se alkoi mennä siihen malliin, että omaishoitajana tuli sellainen tunne, että onko tällä mitään merkitystä. Minäkin menin niin piippuun. Ajattelin, että on ihan sama heräänkö minä aamulla vai enkö herää.
Ylisipola sanoo, että hän ei ole sairaanhoitaja.
– Ajattelin, että jos minulle jotakin tapahtuu, he vievät Tuulan jonnekin, missä hänellä olisi parempi. Mutta Tuulalla oli sellainen fiilinki, että ainoa paikka johon hän lähtee, on tuolla kiviaidan takana. Oli pelko, ettei vain joutuisi mihinkään laitokseen.

Kokemuksia omaishoitajan vapaapäivistäkin kertyi.
– Silloin Tuula oli Vetreassa. Alkuunsa oli kolme päivää kuukaudessa, joka ei riitä alkuunkaan huilaamiseen.
Omaishoitaja tiesi, että kun Tuula lähti Vetreaan, hän ei ollut sellainen, joka laittaisi hanttiin hoitamisessa.
– Nyt kun olen jututtanut muita hoitajia, niin osa heistä sanoo, että hoidettavat eivät lähde minnekään. Tuula lähti mielellään ja myös harrasti kaikenlaista.
Suuri harrastus oli kukkien ja kasvien hoitaminen.
– Piti tehdä takapihallekin laatoitukset, että sähköpyörällä pääsi lähelle kukkia.

Iisalmessa asuvan Ylisipolan mielestä ongelma omaishoitajana on se, että apua ei löydy kovin helposti.
– Yhteiskunnan rooli on sellainen, että apua sieltä kyllä saa, mutta se on itse kaiveltava esille. Alkuhomma on sellainen vähän hankala. Sitä ei oikeastaan tarjota, se pitää itse etsiä.
Ylisipolan mukaan hallinnossa on myös kuppikuntia. On vammaispuolta ja invalidipuolta, eivätkä ne tiedä, kummalle puolelle asiat kuuluvat vai kuuluvatko ne kenellekään.
– Sitten on näitä ihmejuttuja, niin kuin nuo rampit terassilla, Ylisipola viittaa.
Hän halusi tehdä terassille rampin, jota pitkin pääsisi liikkumaan, koska siinä oli porras, jonka kautta pyörätuolilla on vaikea liikkua.
– Jos laittaa anomuksen, sen kanssa odotellaan puoli vuotta.
Seuraavana päivänä ramppi kuitenkin tehtiin, kun tuttu mies kävi asentamassa sen.

–Sitten tulivat valvontakomissiosta tarkastamaan ja ihmettelivät: ”Tässähän tämä on, kukas tämän on tehnyt?” Päätin, että sehän on siinä ja pysyy.
Alkoi miettiminen siitä, onko ramppi tarkoituksenmukainen.
– Sitten tänne tuli muistaakseni vammaispuolelta joku käymään. Minusta olisi ollut hyvä, jos liuskan edessä olisi alumiinimatto.
Siitä kehotettiin tekemään anomus.
– Minä sanoin, että voit olla varma, etten tee, koska en odota sitä puolta vuotta vaan käyn rautakaupassa, ostan sen ja ruuvaan tähän kiinni.
Ylisipola ei ehtinyt lähteä rautakauppaan, kun soten rakennusmies tuli käymään ja ruuvasi sen kiinni.
– Sitten meni kaksi viikkoa ja postista tuli päätös, että tuo tukilevy on hankittu.

Jollakin tavalla Vesa Ylisipolan puolison menehtyminen tuntuu totta kai ikävältä ja pahalta, mutta senkin pystyi hyväksymään.
Vesan poika Timo kuoli vuonna 1988, 21-vuotiaana.
– Sen kun käy läpi, ei juuri mikään tunnu enää miltään. Ei siinä iässä kuolla, se ei tunnu oikeudenmukaiselta.