Onnen tähteellä

Syksyllä podetaan sielunhätää. Sisin painaa kuin tiilitehtaan edustajan näytesalkku.
Tolstoi kirjoitti, että elämässä on vain yksi eittämätön onni – elää toisten vuoksi. Kovin on vieras ajatus diginykyihmisille.
Silti jaksan kysyä: Olinko tänäänkään hänen arvoisensa, jolle minut on tarkoitettu olemaan hyvä?
Onnen tähteitä nämäkin:
Kun lietson itseäni kirjoittamaan ilkeitä ja rappusia kapuaa pinaattilasagnen tuoksu, niin rakkikoirasta kehittyykin vallan juonikas vahtikoira. Silloin olen onnellinen.
Kun muinoin minut pysäytti uskonnonopettajani, korkeaan sakraalivirkaan sittemmin ylennetty, uuras lukioväittelykumppanini ja hymyili: Terve sinä nasaretilaisen kulkurifilosofin inkarnaatio. Silloin olin onnellinen.
Kun Huuhan käpytikka nakuttaa kuollutta omenapuuta, pupu popsii apilikkoa ja oravapariskunta tomuttaa ilmiselvässä parittelutarpeessa rajakuusta, olen onnellinen.
Kun hoksaan, että pään ylle ei ole rakentunut yleishurskaan vehnästelijän sädekehää, olen onnellinen. Varo ettei Sinun sädekehäsi tipahda kaulaan hirttosilmukaksi.
Kun hakeudun seuraan, jossa ajatellaan yhteiskunnasta, kulttuurista, elinkeinoelämästä päinvastaisia kuin minä niin koen sen aivojen aikidona, olen onnellinen. Silloin ei pasuunoida vähä-älymystön hengessä, jossa asioissa on vain kaksi puolta – minun ja väärä.
Kun tajuan, että pieni elämäni mahtui vedenpaisumuksen ja atomipommin väliin, olen onnellinen. Miksi pelätä kuolemaa? Ei kuolema ala kun elämä loppuu. Kun elämä loppuu, loppuu myös kuolema.
Kun älyän kuinka lukaistuani taas Joel Lehtosen runokirjan Hyvästijättö Lintukodolle viidessä minuutissa, että sen lukemiseen (!) menee vuosia, koko loppuelämä, olen onnellinen.
Kun huomaan, etten edelleenkään vihaa kolmea ex-työtov…, no, samaan työpaikkaan osunutta ja minua väheksynyttä ja puukottanutta henkilöä, olen onnellinen. Viha on niin väkevä tunne että se edellyttää merkittävää kohdetta.
Kun askellan Tšehovin, Wittgensteinin, von Wrightin, Vergiliuksen ja de Montaignen viitan liepeissä tieteen ja taiteen pylvässaleissa ja kiitän, että sain merestä edes sen verran kuin kippooni mahtuu, olen onnellinen.
Kun saavun Työmies-askin pohjaan piirrettyyn talooni, jota ei ole pilannut pöhöarkkitehdin luovuus ja tuikku ikkunalla tervehtii Lauri. Viidan säkein: ”On valo syttynyt ikkunaas. / Olet kotona taas. / Olen kaivannut sinua sinne”, olen onnellinen.
Saima Harmaja säkeisti sen näin: ”Ei onnea mittaa aika. / Oma hehku sen mittaa vain.”

 

Kirjoittaja on sanomalehtikirjailija.