Paljon kuuntelua ja henkistä tukea

Mielisairaanhoitaja Satu Butilkin pitää itsestään huolta muun muassa golfaamalla ja Tarinagolfin kentät ovatkin hyvin tuttuja naiselle. Kuva: Inka Matilainen

Satu Butilkin on tehnyt töitä mielisairaiden parissa yli parikymmentä vuotta ja kokee vieläkin olevansa oikealla alalla.

Ladonoven kokoiset miehet valkoisissa seisomassa käytävän päässä. Selleissä holtittomasti käyttäytyviä ihmisiä, jotka on pakko pukea pakkopaitaan aina kun heidät päästää ulos, koska muuten he kävisivät päälle. Tämä on mielikuva, jonka elokuvateollisuus usein antaa mielisairaaloista ja mielisairaanhoitajista.
Onko mielikuvassa mitään perää, Kaupunkilehti päätti ottaa selvää ja perehtyä mielisairaanhoitajan työhön.

Siilinjärveläinen Satu Butilkin (46) on työskennellyt yli parikymmentä vuotta mielenterveyspotilaiden kanssa. Tällä hetkellä hän työskentelee miesten suljetulla osastolla Niuvanniemen sairaalassa, jossa hän on työskennellyt viimeiset 20 vuotta. Sen lisäksi hän tekee työnohjaajan töitä niin talossa kuin omalla toiminimelläkin.
– Pisin ura minulla on nuorisopsykiatrian puolelta. Sain olla avaamassa sen osaston sairaalaamme vuonna 2004.
Työ mielenterveyspotilaiden kanssa on kiinnostanut Satua murrosiästä lähtien.
– Hoitotyö ja psykiatrinen puoli ovat kiinnostaneet minua aina. Minua on aina kiehtonut, mitä tapahtuu kun ihmisen mieli järkkyy tai särkyy ja kuinka sitä hoidetaan. Myös terapiatyö on kiinnostanut minua, ja olen opiskellut myös psykologiaa, mutta nyt vasta ajatus terapiaopinnoista on heräillyt uudestaan.

Millaista mielisairaanhoitajan työ sitten todellisuudessa on? Alussa esitetyt mielikuvat Satu haluaa heti korjata.
– Vaikka mielikuva on toisenlainen, ovat mielisairaanhoitajat pääsääntöisesti naisia eivätkä miehiä. Toiseksi, esimerkiksi Niuvanniemi ei ole vankimielisairaala, vaikka moni niin luulee.

Mielisairaanhoitajan työssä tärkeintä on läsnäolo. Satu kertoo, että hoitaja seuraa ja arvioi potilaan psyykkistä vointia ja on mukana arjen toiminnoissa. Paljon kuuntelemista ja henkisenä tukena olemista.
– Käydään vaikkapa kaupassa, KYSissä, vedetään ryhmiä, mennään mukaan kuntosalille tai lenkkipolulle. Joskus saattaa olla, että opetellaan niinkin yksinkertaista asiaa kuin vaikkapa hiusten pesua. Ihmisen mieli voi olla niin rikki, että täysin arkisetkaan toimet eivät enää onnistu tai ei muista miten ne tehdään.
Työhön kuuluu myös yhteydenpito omaisiin ja paljon palavereita. Satu kertoo, että hänellä on keskusteluaikoja potilaiden kanssa sekä työnohjausaikoja.
– Omaisten kanssa käydyt puhelut voivat olla pitkiä. Ja sitten on tietysti kaiken raportoiminen koneelle.

Työtä tehdään kolmessa vuorossa, kuten hoitoalalla yleensä. Vuorot sijoittuvat kellonaikoihin 7–15, 13–21 ja 21–07. Satu itse tekee usein tuplavuoroja, jotka onnistuvat jos niistä on sovittu työnantajan kanssa erikseen.
– Se helpottaa oman toisen työni, eli työnohjaajan työn tekemistä. Tykkään myös nähdä potilaan voinnin koko päivän ajalta.

Vuosien aikana Satu on kuullut ja nähnyt todella raastavia ihmiskohtaloita, jotka valvottaisivat herkempiä useamman yön. Hän sanoo, että alalla pitkään ovatkin he, jotka ovat alusta asti osanneet varautua työn henkiseen rankkuuteen.
– Olen itse osannut jo nuoresta pitäen suhteuttaa asioita. Mutta kyynistyminen ei kuulu tähän työhön. Eli jos mikään ei tunnu missään, on se varoitusmerkki. Kyynistyneenä ei voi tehdä työtä sydämellä.

Satu sanoo, että silmäkulma kostuu edelleenkin silloin tällöin tarinoita kuunnellessa tai esimerkiksi kun pitkään edistyneen potilaan tila romahtaakin äkkiä.
– Kyllä se tuntuu pahalle. Ja erityisesti nuorten puolella. Mutta tämä työ on myös jatkuvaa itsensä tarkkailua. Ei voi elää liikaa potilaan elämässä ja siksi on hyvä, että kaikille työntekijöille on pakollinen työnohjaus. Siellä voi käydä läpi jos asiat jäävät mieleen pyörimään.
On myös tärkeää muistaa olla realistinen, vaikka työ vaatiikin vahvaa uskoa ihmisen paranemiseen.
– Pitkien hoitosuhteiden aikana on tärkeää, että jaksaa uskoa. Mutta tärkeää on myös myöntää, että välillä on tilanteita, joita ei voi korjata ja potilasta parantaa.

Potilaan edistyminen palkitsee

Vaikka työ on raskasta täytyy sen myös palkita, jotta sitä jaksaa tehdä niinkin kauan kuin Satu. Ja kyllähän se palkitsee.
– Se palkitsee aina kun potilas, jota olet hoitanut, vaikka vuosiakin, kertoo, että nyt on lähtenyt elämä jotenkin rullaamaan ja pääsee vaikka jo kotikäynneillekin. Silloin todellakin kokee, ettei työ ole mennyt hukkaan. On autettu ja pystytty auttamaan.

Satulle on myös ollut tärkeää, että hän on pystynyt kouluttautumaan ja kehittämään itseään työn ohessa talon puolesta. Se on tuonut hänelle uusia näkökulmia työn tekoon.
– Sillä on tullut lisää motivaatiota ja se mahdollistaa myös laajemman työnkuvan. Toisille riittää se, mitä tekee, minulle taas pitää aina olla joku juttu menossa.

Itsestään ja omasta mielenterveydestään Satu pitää huolta reflektoimalla itse itseään ja käymällä säännöllisesti työnohjaajalla. Vapaa-ajalla hän uppoutuu golfiin ja crossfittiin sekä painelee metsän uumeniin. Myös ystävät ja perhe ovat naiselle tärkeitä.
– Harrastuksissa tyhjennän pääni. Urheilussa kun pitää keskittyä yhteen asiaan, kuten vaikka huitomaan sitä palloa tai tekemään liikesarja juuri oikein. Kun on sosiaalinen työ niin sen vastapainoksi kaipaa myös yksinoloa ja silloin menen metsään. Puille saa huutaa, niin paljon kuin haluaa.

Satu sanoo, että kun kroppa on kunnossa, niin myös pää toimii. Esimiestyötä Satu pitää myös tärkeänä. Eli sitä, että esimies kuuntelee ja työtä voi tarvittaessa myös säätää.
– Jos on esimerkiksi kotona tai henkilökohtaisessa elämässä ongelmia, niin se otetaan myös työpaikalla huomioon. Potilasta ei voi auttaa, jos on itse puolikuntoinen ja potilaat myös aistivat sen. Siitä ei mitään kunniamerkintää saa, että on töissä vaikka omassa elämässä tapahtuisi mitä tahansa.

Raskas työ ja raskas huumori. Se on totta monella vastaavalla alalla. Ja huumori on juuri se millä Satun työssä pärjää pitkälle.
– Kyllä meillä on aika hurtti huumori töissä ja niin on potilaillakin.

Voi sattua kelle vain

Mielenterveystyö kiinnostaa Satua siksi, että mielenterveyden ongelmat voivat sattua kenen tahansa kohdalle. Häntä harmittaa kun ihmiset kysyvät, että uskooko hän itsekään omaan työhönsä.
– Se kuulostaa ihan kamalalta, koska mielen rikkoutuminen voi tapahtua vaikka itselle tai omalle lapselle. Jokainen ansaitsee hoidon ja tuen. Kaiken sen sairauden takana on aina kuitenkin ihminen. Eikä se tarkoita, että hyväksyisin potilaan teot.
Satulta kysytään usein myös, etteikö häntä pelota. Siihen hän kuittaa lyhykäisesti, että suurempi riski joutua jonkin ikävän kohteeksi on ulkona kadulla kuin töissä.
– Tässä työssä on ajoittainen väkivallan uhka, mutta siihen annetaan meillä koulutusta, jotta osaanne ennakoida ajoissa uhkaaviin tilanteisiin.