Kuopiolaissukeltaja eksyi jäiden alle Kallavedellä – pystykorva pelasti varmalta kuolemalta

Kari Kankkusen asenteet riskeihin ja koko elämään muuttuivat, kun hän kävi lähellä kuolemaa. Kuva: Oona Parkkinen

Kari Kankkunen ja hänen kaverinsa eksyivät sukeltaessaan jään alle. He odottivat pimeydessä 50 minuuttia ilman loppumista.

Vuonna 1982 sukelluskeikalla Pohjois-Kallavedellä kuopiolaiset Kari Kankkunen ja Juha Laakso eksyivät pimeään ja mutaiseen veteen. Heidän yläpuolellaan oli metri jäätä ja musta taivas. Sekä turva- että merkkinaru olivat irronneet onnettomien sattumusten seurauksena. Miehet halasivat hyisessä vedessä toisiaan ja valmistautuivat kuolemaan. Mielessä pyöri 50 minuutin ajan katkelmia eletystä elämästä, kunnes tapahtui ihme.

Jäisessä vankilassa Kankkusta suretti turha riitely vaimon kanssa juuri ennen sukellusreissun alkamista. Hän oli sanonut suutuspäissään vaimolleen, että saatpahan ainakin vakuutusrahat, jos hukun jäihin.
– Olin hyväksynyt mielessäni varmalta tuntuvan kuoleman. Ajattelin, että onneksi hyväsydäminen vaimoni huolehtisi lapsistamme. Mutta luuleeko vaimoni riitamme jälkeen, että minä lopetin itseni harkitusti, koska olin puhunut hänelle typerästi. Mitä ajattelevat vanhempani, kun he laskeutuvat hukkumispäivänäni ulkomaanmatkalta Rissalan lentokentälle ja kuulevat, että olen menehtynyt Kallaveteen, muistelee Kankkunen.

Kun Kari purkaa vuosikymmeniä myöhemmin elämänsä kovinta hetkeään, hän liikuttuu vieläkin tästä kirpaisevasta muistosta. Mies muistaa tänäkin päivänä, että aina kun sulkee kotinsa oven, se voi olla viimeinen kerta.
Sukellusdraama alkoi siitä, kun Kari lähti pimeänä helmikuun iltana kaverinsa kanssa sukelluskeikalle Kallavedelle. Heidän piti avata jäänalainen vesiputki, johon oli kertynyt mutaa. Kun Laakso veti putkea painaneen puun pois, pöllähti pohjasta mutaa. Samalla käynnistyi dramaattinen tapahtumasarja.
– Juha oli sitomassa merkkinarua kiinni, kun avannon reunalla oleva apumies vetäisi narusta. Merkkinaru lipesi hänen käsistään. Juha luuli, että minulla on turvanaru, jonka avulla pääsemme pois. Huomaisimme, että myös turvanaru oli irronnut. Meillä oli vain lamppu, jolla erotimme toistemme kasvot lähietäisyydeltä.

Miehet hakkasivat puukolla jäähän sos-merkkejä. Kukaan ei kuullut mitään jääkatoksen alta. Jään pinnalla olevat avustajat porasivat hädissään reikiä jäähän, mutta ne osuivat harhaan. Paineilma vähentyi ja kuolema lähestyi minuutti minuutilta.
– Jään alle eksyttäessä täytyy pysyä paikallaan. Muuten eksyy lopullisesti. Koputtelimme puukolla sos-merkkejä vuorotellen, jotta kuluttaisimme ilmaa minimaalisen vähän. Halattiin kovassa paikassa. Emme joutuneet paniikkiin. Ilmaa oli lopulta jäljellä vain muutamia minuutteja. Lampusta loppui akku ja oli vain ajan kysymys, milloin kadotamme tajunnan.

Kokeneet sukeltajat tiesivät, ettei keuhkoja pidä puhaltaa täysin tyhjäksi. Jos he menettävät tajuntansa ja keuhkoissa on ilmaa, hypotermiassa aivot voivat pysyä vahingoittumattomina jopa puoli tuntia ja heidät voidaan elvyttää.
Jään päällä oli saksanpaimenkoira ja pystykorva. Yllättäen pystykorva alkoi kaapia jäätä juuri, kun sukeltajien ilma oli loppumaisillaan. Avustajat juoksivat paikalle ja kairasivat koiran näyttämään kohtaan ensin pienen reiän jäähän.
– Työnsin reiästä käteni ylös. Aukkoa suurennettiin moottorisahalla. Elämämme oli saamassa jatkoajan. Opin, että kuolema pitää hyväksyä silloin, kun on aika lähteä tästä maailmasta. Kukaan meistä ei ole teräsmies.

Kiitollisina pelastuneet miehet rapsuttelivat henkensä pelastanutta pystykorvaa. Seuraavana päivänä he sukelsivat uudestaan jään alle. Tapahtumasta ei saisi jäädä kammoa.
– Pelkään korkeita paikkoja, mutta en syvyyttä edellekään. Valvoin onnettomuuden jälkeisenä yönä. Pidin käsittämättömänä ihmeenä sitä, että jäimme henkiin.

Kari Kankkunen

  • Toiminut Kuopion urheilusukeltajien puheenjohtajana ja kouluttajana.
  • Ravintola Mairellan ja entisen Tommin Koneen yrittäjä.
  • Harrastaa myös moottoripyöräilyä.
  • Motto: Voin muuttaa asioita, mutta en kerralla kaikkea.

Kari Kankkunen kertoo pelkäävänsä korkeita paikkoja, mutta ei syvyyttä. Kuva: Kankkusen albumi

Sukellusturvallisuusohjeita muutettiin

Kari Kankkunen on katsellut sukellusmatkoillaan Punaisen meren koralleja, Mikronesian saarilla sodassa uponneita hylkyjä ja nähnyt Indonesian vesissä uivia myrkkykäärmeitä. Väkevin muisto on kuitenkin Kallavedellä sattunut onnettomuus. Takavuosina sukeltajat olivat kovakuntoisia, mutta myös uhkarohkeita. Jään alla saatettiin sukeltaa satoja metrejä ja käydä puutteellisilla varusteilla 70 metrin syvyydessä, kuten Kankkunenkin on tehnyt.
– Kun onnettomuudestamme raportoitiin, Suomen sukellusturvallisuusohjeet muuttuivat. Uskon, että läheltä piti -tilanteemme vuoksi moni suomalainen sukeltaja on pelastanut henkensä, pohtii Kankkunen.

Nykyisin hapenottolaitteilla maksimisyvyyssuositus on 40 metriä. Jään alla sukeltaja saisi olla vain 25 metrin päässä avannosta ja silloinkin mukana pitää olla turvasukeltaja. Molemmilla sukeltajilla on oltava sekä turvanarut että merkinantonarut. Turvasukeltajien tehtäviä ovat esimerkiksi etsintä, pelastussukellus ja lisäkaasun tai jonkin muun tarvikkeen vieminen sukeltajille.

Parantuneista turvatoimista huolimatta Kankkunen on huolissaan nykysukeltajien fyysisestä kunnosta. Kun hän sukelsi aktiivisesti, tehtiin kovia uintitreenejä ja sukellettiin ilman laitteita lukuisia kertoja 25 metrin altaassa päästä päähän. Hänen omasta onnettomuudestaan on vuosia, mutta se vaikuttaa edelleen miehen valintoihin.
– Olen aktiivinen moottoripyöräilijä ja nykyisin korostan sekä sukeltajille, että moottoripyöräilijöille turvallisuusseikkoja ja sääntöjen noudattamisen tärkeyttä. Yltiöpäisyyteni hävisi uhkarohkean sukelluksen jälkeen, Kari Kankkunen sanoo.