Raija vei miehensä sairaalaan normaaliin tarkastukseen – muutaman tunnin päästä mies vaipui koomaan

Raija Kekäläinen sanoo, ettei surun kohdatessa kannata erakoitua, vaan hakeutua ihmisten ilmoille ja vaikka yhdistystoimintaan.

Raija Kekäläinen oli reilu 20 vuotta miehensä omaishoitaja.

Asioita ei kannata siirtää liikaa tulevaisuuteen, vaan haaveita kannattaa toteuttaa silloin kun se on mahdollista.
Näin ajattelee Jännevirralla asuva Raija Kekäläinen, joka itsekin aikoinaan teki miehensä Anteron kanssa suunnitelmia eläkepäivilleen. Yksi hetki muutti kaiken ja haaveet jouduttiin laittamaan uusiksi.

Raija ja Antero tapasivat parikymppisinä seurakunnan kuorossa. Häitä vietettiin vuonna 1964 ja perheeseen syntyi neljä kaunista lasta. Aluksi perhe asui Kuopion Jynkässä, kunnes koti löytyi Jännevirralta.
Elämä oli kaikinpuolin hyvää. Antero oli töissä VR:n varikolla, Raija päiväkodissa Kuopiossa. Kesät ja monet viikonloput vietettiin Anteron lapsuusmaisemissa Tuusniemellä.
– Ajattelimme, että sitten joskus eläkepäivinä teemme Tuusniemen kesäpaikasta meille pysyvän kodin.

Syyskuussa 1993 perhe oli jälleen Tuusniemellä viettämässä viikonloppua. Saunan jälkeen Antero pulahti tuttuun tapaan järveen. Sieltä noustessa jalka ei enää ottanut alle.
–Illan mittaan oireet rauhoittuivat ja menimme nukkumaan. Ei meistä kumpikaan arvellut, että kyse olisi mistään vakavammasta.
Seuraavana päivänä Antero lähti töihin. Tapauksesta kerrottuaan työnantaja passitti hänet sairaalaan. Siellä selvisi, että Antero oli saanut aivoinfarktin. Hän jäi siltä istumalta sairauslomalle.

Marraskuussa Raija vei miehensä normaalille tarkastuskäynnille KYSiin. Pari hyvästeli KYSin pihalla ja Raija jatkoi töihin. Muutaman tunnin päästä KYSiltä soitettiin ja pyydettiin Raijaa pikaisesti paikalle. Antero oli kesken tutkimusten saanut laaja-alaisen infarktin ja vaipunut koomaan.
– En ensin käsittänyt, mitä tapahtui. Vastahan olimme jutelleet normaalisti KYSin pihalla.
Kymmenen vuorokauden kuluttua Antero heräsi ihmeen kaupalla koomasta. Mutta infarkti oli ennättänyt tehdä pahoja tuhoja aivoille. Puhe oli kadonnut, liikuntakyky ja kirjoitustaito hävinneet.

Viisikymppisestä Raijasta tuli kerralla käytännössä yksinhuoltaja, miehensä omaishoitaja ja perheen elättäjä.
Anterolla oli päivisin hoitaja, mutta illat olivat täysin Raijan jaksamisen varassa. Työpäivien jälkeen Raija kävi hakemassa ekaluokkalaisen kuopuksen iltapäivähoidosta, teki lumityöt, haki puita ja lämmitti talon. Piti käydä kaupassa ja laittaa ruokaa. Pukea ja pesettää Anteroa. Siinä sivussa arjessa piti juosta lukuisissa Anteroon liittyvissä palavereissa, tehdä hakemuksia ja täyttää lomakkeita.
– Myös Anteron persoona muuttui. Hänestä tuli itkuinen ja välillä mustasukkainen ja aggressiivinenkin.

Raskaimpia olivat 1990-luvun loppuvuodet. Niihin aikoihin kuoli Raijan isä sekä veli ja äiti joutui laitoshoitoon. Samoihin aikoihin Anterolle puhkesi vielä epilepsia.
–  Silloin oli koko ajan joku surutyö päällä. Eikä kaikkia menetyksiä ennättänyt edes käsitellä. Päivä kerrallaan mentiin. Mutta joka päivä löytyi jostain joku asia, mistä sai voimaa.

Vuonna 2016 Anteron terveys ei enää kestänyt. Elokuussa Raija saattoi miehensä hautaan, 23 vuoden omaishoitojakson jälkeen.
– Siinä vaiheessa en enää tuntenut kovin syvää surua, olihan surrut jo 23 vuotta. Tavallaan kuolema oli helpotuskin, vaikka ikävä olikin kova.
Raija on siitä onnellinen, että miehensä sai olla sairaudestaan huolimatta kotona.
– Minulle oli kunnia-asia pitää kiinni alttarilla antamastamme lupauksesta olla yhdessä myötä- ja vastamäessä. Se lupaus piti loppuun asti.
Nykyään, aina kun Raija Kekäläinen näkee pyörätuolissa liikkuvia ihmisiä, hän tuntee syvää myötätuntoa.
– Haluaisin sanoa niin sairastuneelle kuin hoitajalle, että kyllä sinä selviät. Apua löytyy, kun et jää yksin ja puhut ääneen.

Vaikeina aikoina ystävien merkitys korostui

Vaikeina vuosina Raija Kekäläiselle yksi selviytymiskeino on ollut paitsi kristillinen vakaumus, myös tilanteesta ääneen puhuminen. Myös positiivinen elämänasenne on auttanut.
–En ole koskaan ollut kapinamielinen. Hyväksyin sen, että meidän elämämme on tällaista. Olen ollut kiitollinen siitä, että olen itse saanut olla terveenä.
Vaikeina vuosina myös ystävien merkitys korostui. Raija muistaa lämmöllä heitä, jotka huomasivat tilanteen ja toivat tullessaan esimerkiksi vehnäjauhopaketin.
– Pelkät kauniit sanat eivät aina riitä. Usein heikoilla olevat tarvitsevat myös konkreettista apua.
Miehensä sairastuttua Raija hakeutui aivohalvaus- ja omaishoitajayhdistysten toimintaan.
Hän on ollut myös tukihenkilönä monelle samassa tilanteessa olevalle.
Ensimmäinen vuosi Anteron kuoleman jälkeen Raijalta meni levätessä. Vasta viime aikoina hän on alkanut rakentaa omaan elämäänsä ja – mikä tärkeintä, ajatella vaihteeksi itseään.
Viime syksynä hän liittyi mukaan kuorotoimintaan. Hän käy myös kirjapiirissä ja osallistuu seurakunnan toimintaan. Myös lapsenlapset ovat tärkeitä. Runojen kirjoittamisesta on tullut hänelle tärkeä väylä purkaa ajatuksiaan ja tunteitaan.
– Nyt minulla on menossa oman elämäni rakennusvaihe. Elämään on tullut uutta kantavaa toimintaa, Raija sanoo toiveikkaana.