Rehtori Ilkka Raninen: ”Jouduin koulussa kerran nurkkaan seisomaan”

Ilkka Raninen lapsena vanhalla Puijon tornilla. Kuva: Ranisen albumi

Minä lapsena: Ilkka Raninen, 63, rehtori taidelukio Lumit

”Lapsuuden perheessäni oli viisi lasta. Meidän syntymävuodet olivat lähellä toisiaan, joten vilskettä oli. Itse kasvoin sisarusparven nuorimpana. Tuon ajan keskustassa oli runsaasti puutaloja. Meidän iso kivinen asuintalomme Haapaniemenkadulla poikkesi ympäristöstä huomattavasti. Talossa asui monia lapsiperheitä, joten kavereita riitti. Talo sijaitsee edelleen vastapäätä nykyistä Lumitin Yhteiskoulun koulurakennusta, jossa olen töissä. Tuohon aikaan Haapaniemellä oli lankarullatehdas. Puisista lankarullista tehtiin leluja. Kukkosen leipomosta haettiin rinkeleitä.

Koulukäynnin aloitin Männistössä, muutimme sinne keskustasta isäni työn perässä. Hän oli seurakunnan nuorityönohjaaja ja asunto järjestyi seurakunnan asuntolasta. Männistön koulusta jäi elävästi muistiin nurkkaan joutumiseni. Erehdyin rehtorin tunnilla syömään omenaa, jonka olin säästänyt aiemmin ruokailusta. Syöntipuuhan nähdessään rehtori käski laittamaan omenan roskikseen ja minut nurkkaan seisomaan. Omenan menetys keljutti ja nurkassa seisominen hävetti.

Siihen aikaan oli Männistön nuoret ja Itkonniemen nuoret. Vapaa-ajan vietto sujui kuitenkin sulassa sovussa. Mitään vakavampia yhteenottoja ei ollut. Siihen auttoi osaltaan juuri perustettu Männistön seurakunta. Omassa nuoruudessa tuli paljon vietettyä aikaa seurakunnan nuorten sekä partiolippukunta Metsäpoikien ympärillä. Oman vartion kanssa kävimme muun muassa Neulamäessä partiotaitokilpailussa. Neulamäessä ei ollut silloin asutusta.
Musiikki tuli myös varhain harrastukseksi. Musiikkiharrastus alkoi pianon soitolla. Myös kuoroon kotoa ohjattiin jo varhain. Lauloimme veljeni kanssa Tuomiokirkon poikakuorossa 1960-luvun alussa.

Nuorena piti yrittää hankkia myös taskurahaa. Tähän tarjoutui mahdollisuus keilahallissa. Olimme kavereiden kanssa keilapoikina eli nostimme kaatuneet keilat pystyyn. Palkkio oli tosi vaatimaton, 1,8 markkaa tunnilta (n. 0,20 €), mutta siihen aikaan se oli hyvä taskuraha.

Perheessämme oli lemmikkejä. Veljeni toi kerran kotiin valkoisen löytökissan. Se oli meillä lyhyehkön ajan. Sen jälkeen meille tuli valkoinen samojedin pystykorva. Koiran kanssa ulkoilin paljon mm. Saarijärven alueella. Lähellä nykyistä Pyhän Johanneksen kirkkoa oli aikanaan ampumarata. Oli jännittävää kavereiden kanssa käydä sieltä keräämässä ammusten hylsyjä.

Kuopio on noista ajoista muuttunut kaupunkiympäristönä ja väestörakenteeltaan valtavasti. Kehitys on kulkenut hyvään suuntaan. Kuopio on ollut mieluisa asuinpaikkakunta.”

 

Arkistokuva: Ismo Vornanen

 

  • Sarjassa tutut savolaiset muistelevat lapsuuttaan.