Syrjitty suru

Kynttilä palaa ikkunalla. Sen liekki lepattaa kuin tanssijan vartalo aalto-liikkeessä. Tuo ajatus kohtaa kehoni. Palleani ja vatsan seutu puristuu, ne saattelevat kyyneleet silmiini. Päästän itkun virtaamaan. Minäkin olisin halunnut lapsena tanssia. Ja laulaa. Mutta minua ei nähty ollenkaan. Tai jos nähtiin, pelkäsin. Jäin vaille.

Nuorena en ehtinyt opetella edes perinteisiä tansseja isäni kanssa. Hän kuoli. Minua ei lapsena opetettu suremaan. Suru oli minulle jokin sellainen asia, mitä en osannut nimetä. Se tuntui pahalle ja vellovalle, koko ajan läsnä olevalle tunnelmalle tai energialle kuten nykyään aistimaani tunneilmatilaa nimeän. Selviytyminen sen kanssa oli minulle tuskaisaa pinnistelyä. Kukaan ei kertonut, että suru ja ilo ovat aivan välttämättömästi yhtä tärkeitä tunteita ihmisen onnellisen elämän kannalta.

Pitkälle aikuisikääni en tiennyt, että surun kokeminen on minulle yhtä tärkeää kuin ilo, jota kyllä osasin ilmaista ja käyttää myös suojautumis- ja selviytymiskeinona. Suremiseen oikeuttavia ilmiöitä elämässäni oli kyllä riittänyt läpi eletyt 33 vuotta. Se menetysten, luopumisien ja pettymysten määrä on ollut lukematon. Mitä sitten tapahtuu, jos ihminen ei sure? Ilmaisematon suru kertyy kehoon. Tätä selittää hyvin kirja Jäljet kehossa (Viisas elämä, 2017).

Minun tapauksessani kaikista itkemättömistä kyyneleistä kertyi surujen jäävuori, jonka löysin itsestäni vain vajaa kuukausi sitten, kiitos rakkaan ystäväni. Hän osoitti sen minulle. Ei kovin mukavalla tavalla, mutta pääasia että osoitti ja että löysin sen. Nyt voin sulatella sen kyynel kerrallaan. Surun perinteet Suomessa ovat olleet moninaiset. Kuolleita on osattu surra ja suremista on osattu arvostaa mm suruaikaa kunnioittamalla. Silti moni asia on jäänyt surematta ja moni asia iloitsematta. Hullummaksi on muuttunut; nykyinen maailman meno on syössyt meidät turmioon tunnetaidottomuudessaan. Onhan se häpeällistä nauraa rehottaa vatsan pohjasta kassajonossa. Raivostuttavan rajoitteista ajattelua.

Voi pyhä Luoja, anna tämän kansakuntamme parantua näistä sairaanloisista tavoistamme rajoittaa tervettä ja niin elintärkeää vastuullista tunneilmaisua. Tunnen välillä niin suunnatonta surua ja epätoivoa tätä hullua maailmaamme kohtaan, etten tiedä miten sen ilmaisisin. Meillä tulevaisuuden rakentajilla, niin minulla kuin sadoilla tuhansilla muilla, on jumalattomasti töitä. Mutta toivoa meillä on. Paljon. Nuoret ovat viisastuneet, Luojan kiitos. Henkinen evoluutio on väistämätön.

Kirjoittaja on bloggaaja ja hyvinvointialan yrittäjä.