Vouhotus hämärtää mittasuhteita

Vouhotuksella tarkoitetaan metelin pitämistä jonninjoutavista asioista. Tuskin olen ainoa, jonka mielestä julkinen keskustelu ryöpsähtää ajoittain vouhotuksen puolelle.
Vouhotusta on esimerkiksi keskustelu siitä, saako kouluissa laulaa keväisin Suvivirttä. Tai se, pitäisikö Ateneumista poistaa Akseli Gallen-Kallelan klassikkomaalaus Aino-taru, koska siinä Väinämöinen ahdistelee alastonta Ainoa. Ylipäätään Me Too -kampanjan uutisointi meni välillä vouhotuksen puolelle.
Vouhotuksen piikkiin menee myös osa sukupuolineutraalisuuskeskustelusta. Vuosi sitten lastenpsykiatri Jari Sinkkonen sai somessa valtakunnallisen ripityksen, kun hän oli erehtynyt haastattelussa toteamaan, että tytöt ovat tyttöjä ja pojat poikia.
En väheksy tasa-arvotyötä. Ilman monien etujärjestöjen ja aktiivien kampanjointia Suomessa naiset eivät ehkä edelleen saisi äänestää ja homous olisi rikos. Yhteiskunnalliset ongelmat on tärkeä nostaa esiin. Mutta välillä näissä tasa-arvokeskusteluissa läikkyy pahasti yli.
Eräs sotaveteraani totesi osuvasti, että sellaiset ihmiset vouhottavat, joiden elämästä puuttuu todelliset vaikeudet. Katsokaapa vaikka Yle Areenasta toimittaja Stacey Dooleyn reportaasi Tytöt vastaan Isis. Siitä saa hyvää perspektiiviä siitä, mistä ongelmista puolestaan olisi aiheellista pitää isompaakin melua.

Kirjoittaja on päätoimittaja.